"Tuli&Savu 1/09 jatkaa kritiikistä käytävää keskustelua, kritiikin muodon ja kohteen laajentamista ja koettelua. Lisäksi kiinnitämme kritiikeissä huomiota teoksiin, joita ei yleensä arvostella."
Tämä pieni tekstinpätkä herättää useita kysymyksiä (vaikka on niin pieni): Millaista keskustelu, jota nyt kritiikistä "käydään" oikeastaan on? Onko se kehittävää, viekö kokeellisuus mihinkään, halutaanko sitä oikeasti viedä? Laajentamista ja koettelua? Miksi vain koettelua (lainaus kokonaisuudessaan henkii ärsyttävästä varovaisuudesta, jota nyt vähän yritetään puhkoa tökkimällä unirättiä nuppineulalla, silkkihansikkain) ? Teokset, joita ei yleensä arvostella? Olisi kiva tietää, millaisia ne sellaiset kokoelmat tarkalleen ottaen on?
Miten kritiikki voi minnekään kehittyä, jos sen ei anneta kehittyä? Julkaisemalla vain tietynlaisia kritiikkejä tietynlaisista kokoelmista tietynlaisilla kynillä tietynlaisten kriitikoiden kirjoittamina saadaan aikaan juuri se hapeton tila, jossa kuolee kaikki elävä, myös lukija.
Kuka odottaa ja mitä? Miksi "kokeellinen" kritiikki on juuri siinä asemassa, missä nyt on: kokeellinen?
Tekstit
3 kommenttia:
Totta puhut, että otsikko herättää kysymyksiä ja saa miettimään millaisia teokset, joita ei yleensä arvostella ovat verrattuna teoksiin, joita yleensä arvostellaan ja miten niitä katselevat tai niihin kohdistuvat kritiikit eroavat toisistaan. Ja ehkäpä syntyy mysö mielikuva, että teokset joita ei yleensä arvostella ovat sellaisia, että niitä ei kannata arvostella tai niitä ei pystyisi arvostelemaan / katsomaan kritiikin silmin.
Loppujen lopuksi kuitenkin ajattelen niin, että keskustelun tarkoituksena on kiinnittää huomiota siihen itsestäänselvyyteen, että kaiken on mentävä eteenpäin. Myös kritiikin. Kritiikki tarvitsee uusia silmiä, kanavia ja keinoja kehittyäkseen ja pysyäkseen mukana muuttuvan runouden tahdissa.
Ehkäpä sanasta kokeellinen voisi luopua kokonaan. Siinä voisi olla alku.
Hei Teemu & Satu. Hyviä kysymyksiä.
Minulla on sellainen näkemys, että kritiikillä (kuten kaikella kirjallisuudella) todellakin on monia "itsestäänselvyyksinä" pidettyjä konventioita, joita on syytä "koetella". Sanaa "kokeellinen" olen ainakin itse pyrkinyt välttämään, juuri siihen liittyvän käsitteellisen sumeuden takia. Koettelu ja kokeilu ovat mielestäni eri asioita.
"Keskustelu" on mielestäni hyvää ja elävää silloin kun se määrittää itse itseään. Toki siihen liittyy myös ulkoakatsomisen ja yhteenvetojen suorittamisen tarve, jotta saataisiin näkemyksiä siitä, mihin ollaan menossa. Yleensä keskustelun arvo/ttomuus kuitenkin nähdään vasta ajan kanssa.
Mielestäni yksi keino laajentaa ja koetella on kirjoittaa kritiikkejä tai "lukukokemuksia" ei-teosmaisista kokonaisuuksista, kuten verkossa julkaistuista teoksista (huomaa ristiriita), kirjallisista poikkitaiteellisista teoksista, runosarjoista, digitaalisista teoksista...
Hei Mikael. Hyviä pointteja.
Itse koen nykytilanteen sellaiseksi, missä "koetellaan" "kokeellisuudella". Tietenkin kritiikki on laaja-alainen asia, eikä lainkaan ehkä niin yksinkertaistettavissa kuin tahtoisin, mutta mielestäni kokeellisuus esimerkiksi runokritiikeissä on tällä hetkellä hyvin positiivinen ja piristävä aspekti ja toisaalta peruskaavamaiseen kritiikkiin jopa ylivertainen, kiinnostava. Ja oikeastaan suurimmaksi osaksi ainoa nykyrunouden (viittaan tässä nyt vaikkapa poEsian tai ntamon kustantamiin teoksiin) kanssa painiin pystyvä. Esimerkkinä mainittakoon tämän päivän Hesarissa ilmestynyt Helena Sinervon arvostelu Johanna Venhon uutukaisesta, joka luvalla sanoen on kritiikkinä kammoksuttava. Sillä se ei ole kritiikki, vaan parhaimmillaankin "maininta".
Minäkin olisin tietyin jalanjäljin Sadun kanssa samoilla linjoilla: poistaisin "kokeellisen" ja "koettelun" joistakin siveltimenvedoista kokonaan pois. Kehittyminen vaatii rohkeutta. Ja surukseni huomaan sitä olevan melko harvakseltaan runokritiikkikentällä, Tuli&Savun ollessa suurimpana auringossa piirtämässä ääriviivoja ja antamassa tilaa väreille. Se on hemmetin tärkeä ja hieno asia.
Lähetä kommentti