Pois pois rahahuolet (kuinka suomalainen kirjallisuus muutti rapakon taakse)

Olen lukenut Jhumpa Lahirin Tuoreesta maasta runsaan puolikkaan, ja olen kummastunut. Kuten kirjan kannessakin annetaan ymmärtää, kertomuskokoelmaa lukiessa tulee olo kuin lukisi sitä unenomaisen harson takaa, kuin vuosisataisen hämähäkin seitin lävitse. Pidän kokoelmasta kyllä; sen kieli on onnistuvaa ja käännös on tyyliltään kerstijuvamaisen tyylipuhdasta (jos ei oteta huomioon pientä säröä sivulta 44. : "Jos kuolema olisi kohdannut ensin häntä, ...).

(Tällaisista Arto Virtanen kirjoittaa Parnasson kritiikeissään, ja pidän siitä)

Olen kummastunut, että tässäkö nämä nyt ovat; aiheet, tällaisten teemojenko ympärillä pyöritään? Lähes jokainen kertomus tuntuu pitelevän hyppysissään (tuntuu, koska olen lukenut vasta runsaan puolikkaan) samankaltaisia kehyksiä: on (sukulais- tai rakkaus-)suhde, joko kahden nuoren tai vähän vanhemman, tai kenties nuoren ja iäkkäämmän välillä, jossa toinen on intialainen (tarkennan: bengalilainen, tarkennus, jonka romaanissakin annetaan ymmärtää olevan tärkeä, mutta jonka syy jää lukijalle epäselväksi) ja toinen kenties amerikkalainen tai mahdollisesti britti, ei kuitenkaan intialainen. Hyvin usein ollaan emigrantteja, ylväitä sellaisia, minkä vuoksi toisen kulttuurin, siinä missä juuri parhaillaan eletään, hyväksymisprosessi on kesken.

Sinänsä kertomuksissa ei ole mitään vikaa, ne ovat tyylipuhtaita laajoja novelleja, klassisiakin jopa, mitä vähimmässä määrin yllättäviä tai hätkähdyttäviä (mikä sinänsä ei olekaan odotettava itseisarvo), henkilökuvaukseltaan ja tunnelmaltaan oikein onnistuneita. Omituista kuitenkin on se, kuinka amerikkalaisia kertomukset ovat, kuinka ne pyrkivät pitämään kiinni omista juuristaan, Lahirin juurista, kuinka samanlaisen tunnelman pystyy saavuttamaan vaikkapa Philip Rothin mainion kuivakkaissa romaaneissa. Hiukan vastaavaan olotilaan ajauduin lukiessani maailmallakin kohistua Junot Diazin romaania Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä. Se pyrkii hiukan samanlaiseen lopputulokseen samanlaisin reseptein: vaalitaan ja käytetään hyväksi teemana olevaa kieltä, sanontoja, kutsumia (tosin tällaisessa Diaz on röyhkeämpi ja menee pidemmälle kuin Lahiri, jopa liiallisuuksiin, typerryttävän toistuviin fraaseihin, jotka lopulta lakkaavat toimimasta tehokeinoina).

Jhumpa Lahiri on ylpeä intialaisista juuristaan ja haluaa tuoda niitä julki, ja siksi kirjoittaa suuria (ja palkittuja) amerikkalaisia teoksia. Ottakaamme tästä opiksi. Nyt siis kaikki suomalaiset kirjailijat ja runoilijat muuttakaa Yhdysvaltoihin, ryhtykää kirjoittamaan englanniksi ja muistakaa antaa tematiikan velloa juurissanne (kenties aina, kun romaaninne päähenkilö kiittää hän sanoo kiitos, eikä thank you). Näin tuotte hienosti suomalaisuutta julki, ja samalla onnistutte kirjoittamaan periamerikkalaisia, ja siellä, kuten myös muualla hyvin menestyviä, teoksia ja samalla tuomaan suomalaista kirjallisuutta ja suomalaisuutta hienosti maailmalla näkyviin, myymään suomalaisuutta dollarin kurssin mukaan. Ja maailma kumartaa ja The New York Times anelee haastattelua.